Olen piirtänyt niin kauan kuin muistan. Varhaisin mieleen jäänyt teokseni oli ”Erilaatu Erikois-Antti ja Saapaslokki”, jonka piirsin ehkä 4-5 -vuotiaana. Se oli tallessa äidin yöpöydän laatikossa vielä, kun olin aikuinen. Minun piti ottaa se itselleni talteen. Ehkä otin ja kadotin? Ainakaan sitä ei enää ole missään. Se on jotenkin hirveän surullista.
Jos piirtämällä voisi elää, piirtäisin vain. Tai tuskin: saan usein olkapääni kipeäksi jos piirrän paljon. Koti – minulla ei ole työhuonetta – menee kaaokseen. Ja sitäpaitsi, haluan kirjoittaa. Ja lisäksi vähän taittaa, suunnitella, opettaa ja kehittää uutta.
Olen ollut lapsesta asti nimenomaan piirtäjä. Värit tottelevat minua huonosti tai en näe niitä. Maalaaminen on liian isolinjaista ja arvaamatonta. Silti se myös kiehtoo välillä, ja haluan oppia. Maalaajanakin olen enemmän värittäjä kuin maalari. Se sopii minuun hyvin.
Eniten haluaisin piirtää toisenlajisia. Oma vapaa, taiteellisempi piirtämiseni onkin ollut juurikin heidän kuvaamistaan: Olen pitänyt näyttelyitä, joissa on ollut esillä hyönteisiä, kaloja, maaeläimiä, tuotantoeläimiä ja lintuja. Tälläkin hetkellä minulla on pysyvä myyntinäyttely naantalilaisessa Ravintola Metsätähdessä, jossa on aina muutamia tauluja kerrallaan. Taulut myydään suoraan seinältä, joten käyn aina täydentämässä tarpeen tullen. Samalla voin nauttia paikkakunnan herkullisimman ja aina laadukkaan lounaan ja vaikka lasillisen hyvää viiniä!
- Piirtämässä #toistaiseksinimeämätön -piirustusnäyttelyssäni Turun Forum-korttelissa Runoviikolla 2019
- Muistiinpantuja eläimiä Kaarina-talolla, elokuu 2020
- Näyttelyni Lajisto Osuuskunta Turun Tuulenpesän galleriassa 2021
Vapaa piirtäminen on hyvinvointia tuottavaa. En tiedä, miten ja miksi se tapahtuu, mutta viivapiirtäminen hyväilee jotenkin kaikkea olemistani: se on motorisesti tyydyttävää, silmälle viekoittelevaa ja toimintana jotenkin ainutlaatuista. En ole plastisen muodon tekijä, olen viivalla liikettä, massaa ja rakennetta tutkiva.
Vapaan piirtämisen teoksissani toisenlajinen katsoo usein kohti. Katsominen, lajienvälinen kohtaaminen ja vuorovaikutus ihmettelemällä ja uteliaana ovat kiehtoneet ja vaivanneet minua pitkään. Olen myös käsitellyt niitä runoissani. Toinen pysyvä aihe ovat omakuvat.
Opiskelin vuosina 2012–13 Omakuvallisia menetelmiä Turun AMK:n Taideakatemian täydennyskoulutuksessa. Menin koulutukseen, koska tunsin olevani piirtämiseni kanssa pisteessä, jossa en enää etene tutusta. Lisäksi olin ’koko elämäni’ kipuillut halussani yhdistää rakkauteni kuviin ja sanoihin jollain mielekkäällä tavalla. Olikohan se heti ensimmäinen paja, jossa kuvataiteilija Pia Bartsch teetti meillä ns. väärän käden tehtävän: Meidän tuli piirtää omakuva toissijaisella kädellämme. Hän on itse tehnyt allegorisia kollaasiomakuva, jotka innostivat minut toteuttamaan myös allegorisen omakuvan, piirustuksen vasemmalla eli toissijaisella kädelläni. Sen nimi oli Omakuva häpeänä.
Toissijaisen käden tekniikka oli minulle mullistava! Se antoi viivaani aivan uutta, sain ikään kuin aloittaa jotain alusta, uteliaana, hämmästyneenä. Jouduin jonkunlaisen kömpelyyden ja arvaamattomuuden armoille. En koskaan saanut olla aivan varma, mihin kynä vei, sillä hienomotoriikka vasemmalla kädellä oli aivan muuta kuin oikealla.
Sittemmin olen piirtänyt lähes kaiken vapaan piirtämisen toissijaisella kädelläni. Olen kokenut, että se sopii erittäin hyvin juuri toisenlajisten kuvaamiseen: Saan olla alati nöyrä ja hämmästynyt heidän ihmeensä edessä. Koen olevani jotenkin tasa-arvoisemmassa asemassa tässä kohtaamisessa, koska en voi täysin hallita tilannetta. Ainoastaan lyijykynäpiirustukset piirrän oikealla kädellä. Lyijykynä on välineenä niin tarkka.
Vaikka käytän malleina valokuvia, en mielelläni piirrä sellaisia asioita, joita ei ole oikeasti kohdannut. Kaksiulotteinen referenssikuva ei ilman sen ulkopuolista tietoa välitä sitä erityistä rakennetta, massaa ja tapoja liikkua, joka jokaiselle on ominainen.
