On ehkä vuosi 1980. Istun rintamamiestalon keittiön työtasolla. Äiti laittaa ruokaa. Kerron hänelle pitkää tarinaa leppäkertusta, joka hyppäsi niin korkealle, että pudotti kaikki pilkkunsa. Äiti harmitteli tuttaville vielä vuosien päästä sitä, ettei kirjannut tarinoitani – ja etenkin juuri tätä tarinaa – ylös. ”Miikusta tulee kirjailija,” hän aina sanoi.
Olen aina ollut runsas sanankäyttäjä. Usein se on rikkaus, mutta se voi olla kanssaeläjilleni joskus myös raskasta. Synnytän sanoja nopeasti. Joskus nopeammin kuin ajattelen. Rakastan sanoja, rakastan kielen vivahteita, vaikka en aina tunnista esim. ironiaa tai sarkasmia. Rakastan synonyymeja, vanhanaikaisia sanoja, huolellisia taivutusmuotoja ja possessiivisuffiksia. Rakastan sivistyssanoja, eksakteja ilmaisuja.
Miikusta ei tullut kirjailijaa. Kirjoittaja kyllä. Ja piirtäjä, kuvittaja, taittaja, kirjaihminen, ohjaaja, hankeosaaja ja ristikonlaatija.
Mietin aina, että pitäisi valita. Että pitäisi haluta tehdä ennen kaikkea jotain yhtä asiaa, jotta voisi keskittyä siihen, kehittyä siinä ja erikoistua siihen. Ja vähintäänkin pitäisi valita: kuva vai sanat? Minä halusin tehdä kaikkea. Vähän kaikkea vähän.
Hammaspyörä, Arkhimedeen ruuvi, Ktesiboksen vesikello Heitän silakan esimuotoa moukarimaiseen tapaan, vartalonkierron merkitys korostuu, ja mihin silakka lankeaa, siinä ajanlasku alkaa.
Ylläoleva säkeistö on käsikirjoituksestani Kalakokoelma, joka ei koskaan valmistu. Sen uusimmat tekstit ovat vuoden tai kahden takaa.
Runoja kirjoitin jo yläasteella. Luin Saima Harmajaa, ja se näkyi teksteissäni. Runoilin kaipuusta kuoleman maahan ja kuusista, jotka huokailivat… mitäpä muuta kuin kuolemaa.
Menin Taidelukioon Savolinnaan kuvataidelinjalle ja aloin kirjoittaa outoja, värikylläisiä ja surrealististia tekstejä, tai kummallisia aforismeja lastenkasvatuksesta, nuoruudesta ja aikuisuudesta. Ne vilisivät erilaisia palavia asioita ja käärmeitä, joilla oli kaksihaarainen kieli.
Myöhemmin minusta tuli julkaiseva runoilija, vaikka tuotantoni jäi pieneksi. Enemmän olen kirjoittanut ihan muuta: oppimateriaalia perinteikkään Kirjeopiston jälkeläisenä jatkaneen KVS Etäopiston käyttöön, artikkeleita lehtiin, tietokirjan, taidearvosteluja sekä erilaisia artikkeleita, juttuja ja haastatteluja työnantajieni hankkeissa. Kirjoitan valtavasti opiskelijapalautteita, hankesuunnitelmia ja rahoitushakemuksia, toimitan ja editoin tekstejä, autan taiteilijoita ja erilaisia toimijoita kirjoittamaan hankehakemuksia jne. Silti tuntuu, että kirjoitan tosi vähän siihen nähden, miten paljon haluaisin kirjoittaa.
Minusta, joka on halunnut tehdä vähän kaikkea, on varmasti hyötyä sinulle: Saan lähes joka tekstityöstä palautetta siitä, miten tuosta vaan otan haltuuni erilaisia substansseja, ja henkilöhaastatteluissa saan haastateltavan oman äänen säilymään sekä kirjoitan asiat niin kuin hän on kokenut ne tarkoittaneensa. Uskallan sanoa, että se on jonkinlainen aarre: Olen itse ollut tosi usein haastateltavana, ja joka kerta tunnistan tekstissä jonkun, joka hieman muistuttaa minua. Olen ajatellut, että se on toimittajalle hirveä vaatimus, että kuulostaisin itseltäni. Se on tuntunut luonnolliselta ja hyväksyttävältä, että en kuulosta. Mutta siitä huolimatta, otan omista teksteistäni saamani palautteen nöyränä ja kiitollisena vastaan. Onhan se aika iso asia, jos minulla on taito kirjoittaa ilmi jonkun ainutlaatuisen, erilaisen kuin minä ja siis varsin vieraan, ääni ja sanottava.
Kirjoittamisen lisäksi nautin materiaalin koostamisesta, jäsentelystä ja toimittamisesta. Vahvuuteni on rakenteissa. Rakennan asioita tuosta vaan. Anna minulle materiaalit, minä annan niille muodon.
Joitain tekstejäni:
https://lieto.fi/lieto-pyorailijan-silmin/
https://lieto.fi/frisbeegolfarin-lieto/
”Kehoja tilassa ja liikkeessä”, arvio Pia Männikön Déjà Vu IV -näyttelystä Rannikkoseutu-lehdessä 8.2011.
”Hämärässä runo ja tiede kohtaavat”, henkilöjuttu runoilija Mia Röngästä Vakka-Suomen Sanomat -lehdessä 3.12.2022
Runoja:
http://purukollektiivi.fi/wp-content/uploads/2020/04/toistaiseksinimeämätön.pdf
Mirkka Mattheiszen: Kuvittele reuna (Kaarinan kaupunki 2014)
Mirkka Mattheiszen: Lokki. Erään kohtaamisen muistiinpanot (Puru-kollektiivi 2019)
Kirjoittamisestani sanottua:
”Minun seuraamani, Naantalissa ilmestyvä Rannikkoseutu kattaa hyvin alueensa kuvataidetarjonnan. Lehden käytössä on [oli] Suomen ehkä paras kuvataidearvostelija, Mirkka Mattheiszen.” Professori Jarmo Virmavirta Uusi Suomi Puheenvuoro -blogissaan 5.5.2010.
”#toistaiseksinimeämätön on painokkaasti toislajisen kokemuksen ytimessä.” ”Se on rakenteeltaan pohdittua assosioivaa virtaa, jossa lukija vieraannutetaan ihmisyydestään” ”hallittu kokonaisuus, jonka teemaa Mattheiszen varioi kutkuvattavasti. Sen jännite on taitavasti viritettyä, kieli virtuoosimaista ja rytmi hiottua.” Karissa Kettu, Kollektiivikustantamon taiten haastavat uutuudet Tuli&Savu 2/2018
”Vaikka teoksen kliimaksin voi paikantaa useampaankin kohtaan, jännite säilyy loppuun saakka. Mattheiszen osaa pitää lukijaa otteessaan useammankin lukukerran.” Sanna-Kaisa Ojala: #toistaiseksinimeämätön kuorii lukijansa, nuorivoima.fi 26.6.2018
